Sikiökaudella suurin osa rasvakudoksesta kertyy neljän syntymää edeltävän viikon aikana, rasvan kertymistä säätelevät ainakin äidin ravitsemus ja sikiön insuliinieritys. Rasvakudoksen keskimääräinen osuus painosta lisääntyy noin 11 %:sta syntyessä n. 25%:in 3 kk iässä, vähenee sitten vähitellen 14 %:in 4,5 v iässä, ja lisääntyy taas vähitellen huippuarvoon 14 v iässä (pojilla 18%, tytöillä 27%). Näissä luvuissa on epäilemättä suuria väestökohtaisia eroja. Toisen kertymäkauden poikkeavan varhaiseen ajoittumiseen on väitetty liittyvän pysyvän vaikean lihavuuden vaaran. Lihavuus on yleisintä samoina ikäjaksoina, jolloin rasvakudoksen osuus fysiologisesti kasvaa, normaali rasvakudoksen kehitys on siis joissain tapauksissa selvästi liiallista.
Perinnöllisillä tekijöillä on merkittävä ympäristövaikutuksesta erillinen osuutensa lihavuuden kehityksessä. Lasten lihavuus on teollisuusmaissa selvästi tavallisinta alimmissa yhteiskuntaryhmissä. Lihavuuden energeettinen tausta on epäyhtenäinen: energian saanti voi olla poikkeuksellisen runsas, sen kulutus poikkeuksellisen vähäistä, tai molemmat tekijät samanaikaisia.
Imeväisiän lihavuudella on selvä, joskaan ei dominoiva osuus myöhempään lihavuuteen. Brittitutkimuksen mukaan lihava imeväinen tulee lihavaksi koululaiseksi 2,5 kertaa useammin kuin normaalipainoinen imeväinen; mutta 80% lihavista imeväisistä tulee kouluun normaalipainoisena. Johtopäätös tästä on, että taipumus lihavuuteen ilmenee usein jo imeväisiässä.
Lapsen ja nuoren lihavuuden syynä on alle 10%:ssa tapauksista erityinen sairaus (kuva 28), yleensä kuitenkin kyse on n.s. tavallisesta, kulutukseen nähden liiallisen kalorinsaannin aiheuttamasta lihavuudesta. Erityistä hoitoa vaativat lihavuuden syyt on kuitenkin syytä tunnistaa ja sulkea pois, ennen kuin tilaa pidetään ylensyönnistä johtuvana.
Hypotyreoottiset lapset ovat useimmiten lievästi lihavia. Heidän lihavuutensa perustana lienee toisaalta energian kulutuksen vähäisyys sekä perusaineenvaihduntaan, kasvuun, että liikuntaan; toisaalta hypotyreoosi edistää rasvan varastoitumista. Vaikeissa tapauksissa osa painosta johtuu myksodeemasta, joka häviää nopeasti hoidon alettua.
Cushingin syndroomaan liittyy kasvoihin ja vartaloon rajoittuva lihavuus. Glukokortikoidilääkitys lisää yleensä ruokahalua.
Kasvuhormoninvajaat lapset ovat lievästi lihavia viimeistään leikki-iän sivuutettuaan, rasvavarastot asettuvat erityisesti vyötärölle ja rintakehälle.
Pseudohypoparatyreoosiin ja Albrightin osteodystrofiaan liittyvä lihavuus vaihtelee lievästä vaikeaan (tarkemmin ks. "Kalsiumin vaihdunta": taulukko 32 ja kuva 54).
Prader-Willi-syndrooma on tavallisin lasten ja nuorten patologinen lihavuustila, perustana on kromosomin 15 poikkeavuus. Sen piirteitä ovat mm vajaamielisyys, erikoiset kasvot (kapea otsa, antimongoloidisti vinot silmät, epikantukset, karpinsuu, mikrognatia, poikkeavat korvalehdet), pienet kädet ja jalkaterät, kärkeen kapenevat sormet, klino- ja syndaktylia. Potilaat ovat luonteenomaisesti syntymästä saakka hypotonisia, hentoja ja huonosti syöviä. Lihavuus ilmaantuu imeväisiän jälkeen, ja keskittyy reisiin, pakaroihin, vyötärölle ja olkavarsiin. Ruokahalu on tavaton, ja lihavuus komplisoituu ennenpitkää alaraajaongelmin ja usein hypoksia-hyperkapnia-uneliaisuus-sydäninsuffisienssitaipumuksena (Pickwick-syndrooma). Insuliiniresistentti diabetes on yleinen. Potilaat ovat lapsena keskimittaa lyhyempiä ja murrosiän kasvunpyrähdyksen puuttumisen vuoksi aikuisina suhteelliselta pituudeltaan yleensä alle -2,0 SD. Kivekset ovat tavallisesti laskeutumattomat, poikien sukupuolielimet muutenkin vajaakehittyneet, ja puberteettikehitys heikko. Menarche on usein myöhäinen. Nuoruusiässä potilaat ovat massiivisen lihavia ja älykkyysosamäärä on 40-70 välillä.
Laurence-Moon-Biedl- syndrooma on autosominen resessiivinen tila piirteinään vajaamielisyys, lihavuus, polydaktylia, pigmenttiretinopatia ja hypotalaaminen hypogonadismi, lisäksi usein diabetes insipidus, kuulohermokuurous, nystagmus, ja lyhytkasvuisuus. Lihavuus kehittyy vasta imeväisiän jälkeen, se on tavallisesti selvä 4 v iässä ja muodostuu vaikeaksi murrosiässä.
Carpenterin syndrooma on autosominen resessiivinen tila, johon kuluu kasvojen ja raajojen dysmorfiaa, normaali kasvu ja lieväasteinen henkinen jälkeenjääneisyys.
Cohenin syndroomaan kuuluu vastasyntyneisyyskauden hypotonia, lihavuus kehittyy lapsuusiässä. Potilailla on kapeat kädet ja jalat, ja luonteenomaiset kasvot.
Lähes kaikilla lihavilla lapsilla ja nuorilla on hyperinsulinismi. Se on selvin tytöillä, ja lihavuuden jatkuttua pitkään. Insuliiniresistentti diabetes on harvinainen, joskin kemiallinen diabetes on todettu jopa 40%:lla. Diabeteksen ilmaantumisen vaara suurenee iän ja lihavuuden keston myötä. Plasman kolesteroli ja triglyseridipitoisuus on yleensä normaalirajoissa. Plasman esteröitymättömät rasvahapot ovat usein lisääntyneet, ja glukoosirasitus vähentää niitä heikommin kuin normaalilapsilla. Virtsan kortisolimetaboliitit ovat lisääntyneet, mutta plasman kortisolipitoisuus on normaali. Plasman kasvuhormonivasteet hypoglykemiaan, ruumiillisen rasitukseen ja arginiinirasitukseen ovat heikentyneet, samoin unenaikaiset plasman kasvuhormonipitoisuudet ovat pienempiä kuin normaalipainoisilla.
Lihavuuden ehkäisy on tärkeää, koska lapsuuden lihavuus pysyy yleensä aikuisuuteen asti ja hoito on ehkäisyä vaikeampaa. Lihavuuden pysyvyyteen vaikuttaa sekä lihavuuden kehittymisen ajankohta että vaikeusaste: varhaislapsuudessa alkanut lihavuus säilyy huonommin aikuisikään kuin nuoruudessa kehittynyt. Mitä vaikeampaa lihavuus on sen pysyvämpää se on. Ehkäisyn kohderyhmiä ovat ne perheet joissa toinen tai molemmat vanhemmista ovat lihavia. Terveydenhuoltohenkilöstön on tarpeen arvioda tilannetta jo siinä vaiheessa kun lapsen suhteellinen paino alkaa nopeasti lisääntyä. Tämän tilanteen varhaiseksi toteamiseksi on suhteellisen painon nousulle laadittu tiukat seulontarajat. Lihavuuden ehkäisy on lasten perusterveydenhuollon tärkeitä tehtäviä, ja avain siihen on suhteellisen painon seuranta, erityisesti lihavuuteen taipuvissa perheissä ja kriisitilanteissa.
Tavallisessa lihavuudessa on hyödyllistä selvittää lapsen elämäntilanne suhteellisen painon nousuvaiheissa lihomista edistäneiden ympäristötekijöiden tunnistamiseksi. Vaikeissa tavallisen lihavuuden tapauksissa perhetilanteen ja muun psykososiaalisen ympäristön selvittäminen on tärkeää.
Lihavuuden ehkäisykeinoja ovat sekä lapsilla että aikuisilla ruokavalion vähärasvaisuus ja runsaskuitiusuus. Lapsilla on luontainen kyky säädellä energiansaantiaan säätelemällä syömänsä aterian kokoa, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Syömään pakottaminen, syömisestä palkitseminen ja ruuan käyttö palkintona rajoittavat lapsen kykyä säädellä syömänsä ruuan määrää.
Fyysisen aktiivisuuden osuus kokonaisenergiankulutuksesta on vain 20-30%, silti myös liikkumisen lisäämisellä on merkitystä lihavuuden ehkäisyssä.
Lihavien lasten hoitomuodoista ei tällä hetkellä vallitse yksimielisyyttä. Useimmat alan asiantuntijat kuitenkin korostavat yksilöllisyyttä, perhekeskeisyyttä eli vanhempien aktiivista mukanaoloa ja samanaikaista laihdutusta, pitkää kestoa, liikuntaa ja seurantaa. Hoidon kulmakiviä ovat fyysisen aktiivisuuden lisääminen, ruokavalio ja käyttäytymisterapia.Tavoitteena on muuttaa pysyvästi liikunta- ja syömistottumuksia niin, että energiansaanti jää energiankulutusta pienemmäksi. Laihdutushoidon aloittaminen adellyttää aina hyvää laihdutusmotivaatiota sekä lihavalta lapselta että hänen perheeltään. Lihavien lasten laihdutushoito eroaa oleellisesti aikuisiän lihavuuden hoidosta, sillä kasvun turvaamiseksi tarvitaan riittävästi ravintoaineita. Tärkeää hoidossa ovat realistiset tavoitteet: joko hidas painon pieneneminen tai nykypainon ylläpito, joka kasvun myötä väistämättä johtaa suhteellisen painon laskuun.
Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta lihavan lapsen arvionti ja hoito kuuluvat perusterveydenhuollon tehtäviin. Hoitokokemuksen karttumiseksi ja hoidon kehittämiseksi hoito on syytä keskittää lihavien lasten ja vanhempien hoitoon erikoistuneelle työryhmälle, johon kuuluvat ravitsemusterapeutti, tervedenhoitaja, lääkäri ja psykologi. Erikoissairaanhoidon palveluita tarvitaan silloin kun lihavuuden epäillään johtuvan endokrinologisista syista tai perinnöllisestä oireyhtymästä. Erikoissairaanhoidolla voi olla osuutensa myös erittäin vaikean lihavuuden hoidon suunnittelussa, kun tarvitaan lastenpsykiatrista asiantuntija-apua.